Tunnistettava hetki
Monessa popkappaleessa on kohta, jossa esikertosäe kiristyy, harmonia pysähtyy dominanttiin ja koko bändi tuntuu pidättävän hengitystä. Kun kertosäe alkaa kotisoinnusta, purkaus tuntuu helpotukselta. Elokuvissa sama kuullaan, kun sankari astuu valoon ja jousisto päätyy pitkän nousun jälkeen puhtaaseen duurisointuun. Kokemus on niin tuttu, että sitä pidetään helposti luonnonlakina. Se ei kuitenkaan ole sitä: se on opittu odotus, joka nojaa vuosisatojen länsimaiseen sävellyskäytäntöön ja omaan kuunteluhistoriaamme.
Mistä jännite syntyy
Tonaalisessa musiikissa yksi sävel ja sen päälle rakennettu sointu, toonika, toimii kotina. Muut soinnut saavat merkityksensä suhteessa siihen. Dominantti eli viidennen asteen sointu sisältää johtosävelen, joka on vain puolisävelaskeleen päässä kotisävelestä. Kun dominanttiin lisätään septimi, sointuun syntyy tritonus – väli, jonka länsimaisessa harmoniaopissa katsotaan haluavan purkautua. C-duurissa G7-soinnun sävelet H ja F liukuvat luontevasti säveliin C ja E.
Tärkein sana edellisessä kappaleessa on "katsotaan". Jännite ei asu itse taajuuksissa vaan siinä, mitä korva on oppinut odottamaan. Leonard B. Meyer esitti vuonna 1956 teoksessaan Emotion and Meaning in Music, että musiikillinen tunne syntyy, kun odotus viivästyy tai estyy. David Huron jatkoi ajatusta kirjassaan Sweet Anticipation (2006) ja jakoi odottamisen vaiheisiin: kuvittelu, jännite, ennuste, reaktio ja arvio.
Odotus näkyy aivoissa
Salimpoor ym. (2011) havaitsivat, että dopamiinia vapautui juovatumakkeen eri osissa sekä huippuhetkeä odotettaessa että sen aikana – kuulijoiden itse valitsemassa musiikissa.
Vahvin päätös
Dominantista toonikaan on länsimaisen musiikin selvin lopetuskaava. Sitä opetetaan harmoniaopin ensimmäisillä tunneilla.
Väärä huone
Meistä petollinen kadenssi tuntuu kuin ovi avautuisi väärään huoneeseen. Se on kuvaus, ei mittaustulos.
Neljä tapaa päättää fraasi
| Kadenssi | Sointukulku | Tavallinen vaikutelma |
|---|---|---|
| Autenttinen | G7 → C | Ratkaiseva, valmis |
| Plagaalinen | F → C | Pehmeä, "aamen"-lopetus |
| Petollinen | G7 → Am | Yllättävä, keskeneräinen |
| Puolikadenssi | C → G | Kysyvä, jää auki |
Vaikutelmat ovat länsimaisen perinteen tyypillisiä kuvauksia, eivät yleispäteviä tunteita.
Duuri, molli ja lainattu varjo
Yleistys "duuri on iloinen, molli surullinen" on käyttökelpoinen lähtöpiste mutta huono sääntö. Kate Hevner raportoi 1930-luvulla kokeista, joissa kuulijat yhdistivät duurin useammin iloon ja mollin suruun. Thomas Fritz kollegoineen (2009) puolestaan osoitti, että Kamerunin mafa-kansan kuulijat, jotka eivät olleet aiemmin kuulleet länsimaista musiikkia, tunnistivat iloisen, surullisen ja pelottavan ilmaisun länsimaisista esimerkeistä yli sattuman tason. Tunnistuksessa painoivat kuitenkin myös tempo ja rytmi, eivät pelkästään sävellaji.
Sävellajia vahvempi keino on usein yllättävä vaihdos. Kun duurikappaleeseen lainataan mollisävellajin neljännen asteen sointu, syntyy tuttu haikea käänne. Radioheadin Creep kiertää tällaista kulkua: G, H, C ja Cm. Klassisessa musiikissa vastakkainen yllätys on pikardian terssi, jossa mollikappale päättyy duurisointuun – kuin valo raottuisi viimeisellä tahdilla.
Kun purkaus ei tule
Richard Wagnerin Tristan ja Isolde (kantaesitys 1865) alkaa soinnulla, joka ei purkaudu odotetusti; täysi lepo saavutetaan vasta oopperan lopussa, tuntien päästä. Tristan-sointu on harmonian historian kuuluisin esimerkki siitä, että viivästys voi itsessään olla tarina. Elokuvamusiikissa samaa periaatetta käytetään, kun kohtaus jätetään tarkoituksella auki: viimeinen sointu leijuu, ja katsoja kantaa jännitteen seuraavaan kohtaukseen.
Kuunteluharjoitus
- Valitse kappale, jonka kertosäkeen tunnet. Pysäytä juuri ennen kertosäettä. Mitä säveltä odotat kuulevasi seuraavaksi?
- Kuuntele elokuvan lopputekstien ensimmäinen minuutti ja merkitse, päättyykö jakso kotisointuun vai jääkö se auki.
- Vertaa tuntemustasi ystävän kanssa. Erot ovat aineistoa, eivät virheitä.